Kirjoittajana Tapio Tuominen
Vanhassa Mesopotamiassa elettiin litteän, maan yli kaartuvan kupumaisen taivaan alla. Maailmankaikkeus oli ihmistä muistuttavan auguurijumalan käsityönä tekemä. Tieto tästä perustui uskoon ja oli kulttuurista, toisin sanoen täysin kiistämätöntä.
Kuten kaikki tietävät, on vesi neljästä elementistä ensimmäinen ja tärkein. Tämän tiesivät jo muinaiset kreikkalaiset. Mihin tieto perustui? Omakohtaiseen havaintoon. Metsässä luontoa tarkkaileva filosofi näki, miten sade lankesi maahaan ja miten vesi muutti maan sieniksi. Kuivuuden tultua hän näki, miten sienet paloivat savuna ilmaan. Pian taas satoi ja kasvoi sieniä. Arkihavainto oli selvittänyt hänelle alkuaineiden kierron järjestyksen: vesi, maa, tuli ja ilma. Näistä kolme jälkimmäistä olivat veden, ensimmäisen ja tärkeimmän olomuotoja... Vai onko arkihavaintoon sittenkään luottamista? Selviääkö maailman koostumus sieniä tarkkailemalla?
Elämme Tellukseksi kutsutulla kiviplaneetalla, joka viime aikoina on vaihtanut muotoaan pannukakusta jotakuinkin pyöreäksi. Nykyisin planeettamme leijailee avaruudessa, jossa käsitteet ylhäällä ja alhaalla muuttuvat merkityksettömiksi. Kuitenkin koemme tähtitaivasta katsellessamme hyvin voimakkaana illuusion, että me olemme alhaalla ja tähdet kaukana yläpuolellamme. Kokemuksemme on sama, olipa oma sijaintimme missä kohden pallomaista planeettaamme tahansa. Tämä arkihavaintoon perustuva kokemus pysyisi samana, vaikka tarkkailisimme tähtitaivasta jonkin toisen planeetan pinnalta.
Pasi Mälkiä nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä ihmisenä olemisesta. Katsoja johdatetaan pohtimaan voisiko asioita katsoa myös aivan uudesta, totutusta poikkeavasta näkökulmasta? Voiko hierarkioita ja rakenteita tarkastella ilman pohjaa, maaperää johon kaikki ankkuroituu? Kuinka luotettavia ovat arkihavaintoon ja traditioihin perustuvat kokemuksellinen ja kulttuurinen tieto, sekä missä mittakaavoissa ne pätevät? Onko muutamassa vuosituhannessa mikään ajatusmaailmassamme ehtinyt muuttua?
Tapio Tuominen
